Neilikkalapsi
The beauty of a child is never more saddening than when they're abandoned like cats
Tuuli piiskasi vasten tuulilasia sateen raiskatessa maata. Pisarat iskeytyivät autoa vasten kuin kynnet uppoavat lihaan. Harmaa taivas oli piirun verran kirkkaampi tummanharmaata asvalttia. Oikealla puolella kiemurteleva jokipahanen raivosi uudella voimallaan, viljan antautuessa sään armottomaan syleilyyn.
"Ihan perkeleenmoinen sää, hmm." Gunnar mutisi, elämää nähneet kädet, jotka olivat puoli viikkoa sitten palanneet Espanjan auringon hellästä huomasta, puristuivat mustaan, kiiltäväpintaiseen nahkapyörään, jota ratiksikin kutsutaan. Uurrettujen kasvojen keskellä sijaitsi ainakin kerran murtunut nenä, sen sivuilla hieman ylempänä kaksi aavistuksen liian lähellä toisiaan sijaitsevat, tuimat siniset silmät. Vahvan leuan yläpuolella olivat huulet; ylähuuli hieman isompi alimmaistaan.
Katsoin parhaaksi olla vastaamatta.
"No, Ludvila, älä sinä vielä masennu, ei olla edes paikan päällä." Mies naurahti kuivasti, suun vasen puoli nytkähti ylöspäin, huvittuneisuuden eleenä.
"Jos masentuisin niin enpä tätä työtä tekisi." Vastasin, nojaten pääni vasten penkin nojaa ja suljin silmäni, kurtistaen kulmiani. Sateen ja moottorin ääni sekoittui yhteen, harmoonittomaksi melodiaksi.
"Miksi sinä edes tätä työtä sitten teet? Minä liityin rikosyksikköön kun haluan tehdä jotakin hyvää ottamalla pahaa kiinni. Mutta sinä, miksi sinä olet rikosyksikössä?" Gunnar jatkoi jutusteluaan, ohittaen vihjaukseni hiljaisuudesta.
"Minä olen vähän erilainen tapaus. Minä saan kiksejä tämmöisestä." Mutisin vastaukseni.
"Sinun pitäisi kyllä tosiaan miettiä vähän parempi syy."
Talo oli vanha. Punainen maali oli rappautunut osittain pois, paljastaen harmaan laudan, joka oli tumma kosteuden värjättyä sen. Valkoista maalia oli jäljellä enää veto siellä ja tuolla oven- ja ikkunankarmeissa. Osa ikkunoista oli hajonnut tai hajotettu; sillä ei niin paljon väliä kumpi, mutta sirpaleina kumminkin.
Vanha puuvaraston ja navetan yhdistelmä ei koskaan ollut maalia päälleen saanut; musta puu oli umpilahoa. Piha oli joskus kukoistaneiden koivujen ympäröimä; nyt niiden vihreä loisto tallautui jalkojen ja lukuisten poliisiautojen renkaiden alla maahan.
Hiljainen kiitos, jonka päästin ennen astumista kylmään, kosteuden ympäröimään taloon, kaikui useiden korvien kuultavaksi.
Nuori poliisimies, joka oli selvästi piiskaavan sateen uhreja, nyökkäsi poissaolevasti kohti pölyistä portaikkoa. Levottomuus; järkytys. Silmien tuntemat tunteet heijastuivat useiden poliisien silmissä.
Porras päästi valituksen, narisi kuin pikkulapsi karkkihyllyllä. Seuraava teki samoin; ja seuraava toisti kaavan. 26 porrasta narahti askeleiden alla.
Yläkerran lattia kumisi uhkaavasti Gunnarin painon alla, kannatellen kaikella voimallaan miestä.
Oikealla, maalipintaisen oven edessä odotti kaksi poliisia lisää; toinen keski-ikäinen, toinen suunnilleen 25-vuotias.
Ovi narahti auki.
Kumarruin alas, varoen keltaista nauhaa, joka kehotti ulkopuolisia pysymään rikospaikan ulkopuolella.
Ja siellä makasi Titta Rönberg. Täytti 5 kaksi päivää sitten. Katosi syntymäpäiväjuhliltaan juostuaan saattamaan yhden vieraistaan tien varteen vanhempiensa luo.
Titta oli saanut paljon puutarhanhoitoon liittyviä tarvikkeita lahjaksi; kirjoja, jotka kertoivat erilaisista kukista; istutussetin, joka sisälsi auringonkukan siemeniä sekä puutarhaharavan ja -lapion.
Titan lempikukka oli neilikka. Valkoinen neilikka. Muistutti tyttöä kuuleman mukaan kermavaahdosta; ja Titta rakasti kermavaahtoa.
Kaksi päivää sitten Titta oli leikkinyt hippaa ystäviensä kanssa. Syönyt mansikkakakkua, jonka välissä oli hillon sijasta valkosuklaamoussea.
Kaksi päivää sitten Titta oli elossa.
Ja nyt hän makasi siinä; kädet sirosti aseteltuna ikuiseen rukoukseen, iho kalleintakin posliinia valkoisempana, luonnonvalkoinen mekko päällään. Verellä tahrattujen neilikoiden päällä, neilikkapedillään. Silmät kiinni, vaaleat hiukset siististi kammattuna.
Kuolluttakin kuolleempana, lakastumatontakin lakastumattomana. Rauhallinen ilme lapsen kasvoillaan, pieni suu aavistuksen raollaan. Pitkät ripset lepäsivät pyöreitä poskia vasten.
Siellä makasi Titta Rönberg.
Titta, jota kukaan ei koskaan tunnustanut tunteneensa, Titta, jota kukaan ei koskaan tullut hakemaan.
Titta, jota kukaan ei koskaan tunnustanut tappaneensa.
Titta, jolle minä, Ludvila Matterson, keksin nimen, jolle minä keksin elämän, koska muuten en tuota neilikkalasta voisi ajatella.
