Mustan virran kyyneleet

The wondering steps in the edge of existence

     Höyryävä ilma, joka kiersi ympärilläni, joka kerta hengittäessäni ulos.
     Kuuraisen maan rapina astellessani eteenpäin.
     Kyyneleiden samentamat silmät; jotka levottomasti kiersivät männyn luota kuusen luo; aina katajapensaasta syksyn raiskaamaan koivunvesaan.
     Nikotteleva ääni, joka kaikui syyssään harmaannuttamassa metsässä.
     Koppelon pyrähdys läheisen kuusen oksilta pakoon saapuvaa vierasta; ja vielä uhkarohkean oravan säntääminen edestäni läpi polun vain viereiseen puuhun.
    Kauempana soliseva virtaus, jonka luokse minä olen matkalla.

    Joki.
    Raaka virtaus iski päin kiviä; hypähtäen sen yli kylmänä sipaisuna, kuin villi hevonen joka kiusoittelee vangitsijaansa.
    Yhteen kalisevat hampaani; jotka epätoivoisesti vielä rukoilivat apua; pelastajaa, jota ei kuitenkaan olisi, jota ei kuitenkaan tulisi.
    Viileän viiman raiskaamat sormet, jotka puristuivat nyrkkiin villahanskojen sisällä.
   Jäätävät kyyneleet, jotka vieriessään kylmettyivät kesken matkan.

   Alas 12 metrin pudotus; mustaan veteen, jonka aallon harjoilla ratsastivat valkeat kuohut.
   Musta tuntematon pohja; olisiko se kivinen ja kylmä; vaiko hiekkapohjainen?
   Ja se virta; joka poukkoillen joen reunasta toiseen, kuljetti vettä eteenpäin raivolla; kuin vihaisena kaikesta, mitä on, vihaisena kaikesta, mitä tulisi olemaan.
   Se oli kuin ehtymättömät kyyneleet; kuin kuolematon suru.
   Viha tiivistettynä yhteen; toivo litistettynä kasaan.

   Virta - se olen minä, ja minä olen virta. Kauniina päivänä rauhallinen, mutta huonolla säällä raivoisa ja surullinen; arvaamaton.

   Reunalla haparoivat askeleet; kuultavaksi yltynyt itku; jossain kaukana huutavat hätäiset äänet.
   Pelko; pelko ottaa askel eteenpäin, ja pelko jäädä sittenkin paikalleen.
   Mutta ajatus matkan jälkeisestä helpotuksesta; rauhasta, jonka voisin saada, toivottavasti, houkutteli kuin karamelli lasta; makupala koiraa.

   Juoksuaskeleet, jotka epätoivoisesti lähestyivät ponnahdellen kangasmetsän havumatolla.
   "Älä tee sitä!"
   Joka kaikui metsästä, itkuisen kuuloisena, täynnä epätoivoa, joka kantoi sen korviini; muuten se huudahdus ei minua olisi tavoittanut.
   Kiihtyvä hengitys, voimistuva itku, paniikin kaiherrus rinnassa.
   "Älä!"
   Ihmisen kauhuinen ääni; kauhova käsi, joka tarttui hihaan; veti pois reunalta, tukahduttavaan syleilyyn.
   Virtauksen vaimentunut kohina; kädet, jotka puristivat minua lähelle toista ihmistä; puristivat korvien päältä, kohti mustaa parkatakkia.
   Villinä vierivät kyyneleet, jotka eivät imeytyneet takin hylkivään kankaaseen.
   Halu perääntyä; riistäytyä vapaaksi; ja halu vain tarrata kiinni; ottaa ote ja olla päästämättä irti.
   "Mä sain sut, sä oot turvassa. Sä oot turvassa mun kanssa. Mä en anna sun mennä, mä en anna sun pelätä enää. 
   Koska mä tarvin sua."